Maailman kaunein arpi

Jälkikäteen ajateltuna syövästä oli merkkejä, mutta tanssinopettaja Elisa Ahonen sivuutti ne. Vasemmassa kainalossa tuntui toisinaan repivää kipua, mutta se meni ohi.

Kun rinnan päälle tuli pystyvä patti, Elisa päätti selvittää mistä oli kyse. Kuultuaan lääkärin arvion syövästä hän palasi kotiin ja piilotti surunsa kotitöihin: ”Sain sanoa lapsille, että olen kuorinut sipulia, kun olin itkeneen näköinen.”

Tämän täytyy olla virhe

Elisa luki lopulta diagnoosin rintasyövästä kotona kännykän ruudulta. Lapset tekivät vieressä läksyjään, mutta äidin ilmekään ei värähtänyt. Jotenkin hän piti itsensä kasassa.

”Tässä on varmaan joku virhe”, Elisa mietti epäuskoisena. ”Pitkitin lapsille kertomista, jotta minulla olisi enemmän vastauksia heille. Näin heillä olisi mahdollisimman turvallinen olo.”

Mieleen hiipi ajatus, mitä jos tässä ei käy hyvin. Elisa kirjoitti toisen lapsensa kummitädille viestin, muistaako hän miksi hänet oli valittu tehtävään. ”Kriteerimme heidän valintaan oli se, että jos meille jotain käy, lapset muuttavat heille.”

Vielä ei ole arkun oston aika

Leikkaavan kirurgin asenne ja sanat valoivat kuitenkin toivoa. ”Älä rupea suunnittelemaan arkun ostoa, sua hoidetaan nyt terveeksi”, hän sutkautti. Se helpotti valtavasti.

Samalla hän sanoi, että vasenta rintaa ei voi säästää.  ”Minulle se oli välitön helpotus”, Elisa toteaa.  Hän muistaa itkeneensä lääkärissä vain kerran, kun hänelle esiteltiin erilaisia vaihtoehtoja kuinka rinnan voisi rakentaa uudelleen.

”Onko minun pakko haluta siihen jotakin?”, Elisa ihmetteli.

Huojennus oli suuri, kun selvisi, että pakkoa ei ole. Tietenkin hän saisi jatkaa elämäänsä yksirintaisena.

Elisa pyysi kirurgia tekemään kuitenkin kauniin arven ja niin hän totta vieköön myös teki. Suuri hymy valaisee yhtäkkiä Elisan kasvot: ”Se on niin kaunis, että olisin valmis näyttämään sen koko maailmalle.”

Tanssiva ihminen on kaunis

Ennen leikkausta Elisalla oli edessä tanssikoulun joulunäytös, jossa hän tanssi itsekin. Kun vieraat olivat lähteneet, hän sanoi kollegoilleen ja miesystävälleen: ”Olikohan tämä tässä?” Jotain niin suurta oli käsillä, että Elisa ei tiennyt miten hän kuntoutuu tai kuntoutuuko lainkaan.

Elämä ilman elinkeinoa ja rakasta harrastusta oli kauhistuttava, sillä tanssi on avannut Elisalle tien ihmeelliseen maailmaan.  Aira Samulinin tavoin hän ajattelee, että tanssiva ihminen on kaunis.

Paluuta tanssin maailmaan piti odottaa, sillä leikkauksen yhteydessä toisesta kainalosta löytyi etäpesäke ja hoitoja jatkettiin sytostaateilla. ”Kunto meni alas ja keho oli aivan loppu. Sellaista oloa en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään”, Elisa muistelee.

Elämänkään ei tarvitse olla valmista

Hoitojen keskellä Elisaa kannatteli pieni, mutta sitäkin turvallisempi läheisten turvaverkko. ”Jokainen on ollut omalla persoonallaan mukana ja tukenut siinä hetkessä niin, että en voisi olla heistä kiitollisempi. Ilman heitä en olisi selvinnyt näin hyvin ja ilman heitä lapseni eivät olisi selvinneet äidin sairastumisesta.”

Yhtä kiitollinen Elisa on syöpätutkijoille ja hoitohenkilökunnalle:

”Muistan varmasti ikuisesti jokaisen kohtaamani lääkärin, hoitajan ja fysioterapeutin, koska jokainen heistä kohtasi minut.  Koin tulleeni kuulluksi ja nähdyksi ja se sai minut luottamaan siihen, että voin vaan olla kyydissä ja minusta huolehditaan.”

Nyt Elisa on palannut tanssinopettajaksi ja hän tietää, että tanssi ei lähde hänen elämästään koskaan, eikä hän ole tanssijana koskaan valmis.

”Se on herättänyt ajattelemaan, että elämäkään ei ole valmis koskaan, eikä sen tarvitsekaan olla. Se on erilaista kuin ennen sairastumista, mutta ei missään nimessä huonompaa.” 

Teksti: Anu Koikkalainen

Kuva: Omer Levin