”En tiennyt, että niin paljon voi pelätä”

Kolme vuotta sitten Marika Korpela ja Jaakko Viljakainen elivät tavallista lapsiperhearkea. Ei ollut huolta huomisesta ja elämä oli tavallisen tasaista, juuri sellaista mistä Marika pitää.  Hän oli tajunnut esikoisensa kehitysvamman myötä, että elämä voi tuoda tullessaan mitä vaan.

Kun Helmi oli yhdeksänvuotias, Marika tuli jälleen raskaaksi. Raskaus oli vaikea, mutta maailmaan putkahtanut Vili oli toista maata. ”Vili on ollut vauvasta asti helppo ja tyytyväinen. Hän ei vierastanut eikä itkenyt turhasta,” Marika aloittaa.

Kun mieli ei kestä kuulemaansa

Syksyllä 2020 Vili sairasteli, kuten jokainen päiväkodin aloittanut lapsi. Eräänä päivänä Vili törmäsi syöttötuoliin ja satutti jalkansa.  Hän alkoi kontata, jolloin vanhemmat veivät lapsen sairaalaan.

”Jos joulun jälkeen poika vielä konttaa, tuokaa näytille”, sanoi lääkäri. Perhe palasi joulun viettoon, mutta heti joulun jälkeen Marika ja Jaakko varasivat ajan uudelle lääkärille. Hän halusi ottaa jalan röntgenin lisäksi myös laajan verenkuvan.

Seuraavana päivänä hän soitti ja kertoi olevansa todella pahoillaan. Vilin hemoglobiini oli hälyttävän alhaalla ja oli lähdettävä välittömästi Jyväskylän päivystykseen.

Alkoi käsittämättömien tapahtumien sarja: ”Mitä se voi tarkoittaa? Miksi meidän pitää mennä niin kiireesti?”, Marika mietti. Lääkäri kertoi, että hän epäili lasten leukemiaa. Silloin maailma romahti – mieli ei kestänyt kuulemaansa.

Päivystyksessä perheelle kerrottiin heti, että Jyväskylässä Viliä ei osata hoitaa. Oli lähdettävä välittömästi Kuopion yliopistolliseen sairaalaan.

Yön pimeydessä kohti tuntematonta

Jaakko kävi nopeasti hakemassa tavaroita kotoa. Oli lähdettävä omalla autolla yön selkään, sillä ambulanssia ei ollut aikaa odottaa.

”Se oli pisin ja kauhein matka, jonka olemme koskaan tehneet. Jaakko ajoi ja istuin vieressä, Vili nukkui koko matkan. Emme yhtään tienneet minne olimme menossa ja meille oli juuri sanottu, että lapsellamme oli leukemia.”

Marika istui pelkääjän paikalla ja muistaa toistelleensa, että lääkärit olivat väärässä. He varmasti pian pyytävät anteeksi.

Satoi märkää räntää. Jaakon ainoa ajatus oli, että auto on pidettävä tiellä ja oli päästävä Kuopioon.

Pian äiti, isä ja poika olivat pienessä sairaalahuoneessa, joka oli täynnä Viliä hoitavia ihmisiä.  Poika riuhtoi kaikin voimin, sillä hän ei halunnut kanyylia käsivarteen. Lopulta hän nukahti.

Tuhat ja yksi kysymystä

Kun kolme lääkäriä tuli aamulla huoneeseen Marika tajusi, mitä se tarkoitti. Oli saatu varmuus, että kyse oli leukemiasta ja hoidot oli aloittava välittömästi.

Äidistä tuntui, että hänen koko kehonsa painui pinnan alle. Oli vaikea olla ja hengittää. Miksi kahvilassa ihmiset hymyilivät? Marikan teki mieli huutaa, että ”lapsellani on syöpä ja täällä te vain elätte normaalia elämää!”

Marikan ja Jaakon elämä jatkui siltä istumalta Kuopiossa. Uudet kysymykset nostivat päätänsä:

”Kuka huolehtii Helmistä? Miten Jaakon työt hoituvat? Olimme juuri myyneet asunnon, mistä löydämme uuden? Mihin laitetaan tavarat? Mistä saamme rahaa? Miten tämä vaikuttaa perheeseemme?”, Marika luettelee.

Käytännön kysymyksiin löytyi kuitenkin ratkaisut. Sairaalan sosiaalityöntekijän kanssa hoidettiin raha-asiat ja muissa asioissa perhettä auttoi laaja tukiverkosto. ”Jokainen läheinen laittoi viestiä ja kysyi, kuinka he voivat auttaa”, Marika muistelee liikuttuneena.

”Yksi ystävämme lupasi etsiä asuntoa puolestamme. Toiset toivat makaronilaatikkoa ja kinkkukiusausta ja toiset kävivät siivoamassa. Olen kiitollinen siitä, kuinka rakastavaisia ihmisiä meillä on ympärillämme. He antoivat tuen ja turvan oman pelkonsa keskellä”.

On mahdollista saada syöpien lottovoitto

Pelko oman lapsen menettämisestä oli valtava. ”En tiennyt, että niin suuresti voi tuntea. Ajatus pienen, maailmaa rakastavan poikani menettämisestä ahdisti paljon.”

Lopulta kävi ilmi, että Vilin syöpä oli yleisin lasten leukemia. Lääkärin mukaan se oli syöpien lottovoitto. ”Miten ihmeessä syövästä voi saada lottovoiton?”, Marika muistaa miettineensä.

Jälkeenpäin hän on ymmärtänyt mitä lääkäri tarkoitti. Leukemiaa on tutkittu paljon ja siksi yli 90 prosenttia siihen sairastuneista lapsista selviää.

”Vili oli puolitoistavuotias, joten hänen ikänsä suojeli kehoa ja mieltä. Hän ei murehtinut huomisesta. Sytostaatit aiheuttivat pahaa oloa ja kipua, mutta jos niitä ei ollut hän oli kuin kuka tahansa lapsi.”

Hoidot kestivät kaikkiaan kaksi vuotta ja kuukauden. Oli iso tuki, että osastolla oli myös muita perheitä, joilla oli samoja kokemuksia. ”Meidän sairaalassaolomme aikana kaksi lasta menehtyi syöpään. Ne olivat raskaita päiviä. Hoitovaste oli Vilillä koko ajan hyvä, mutta samaan aikaan tiesin, että on vanhempia, jotka joutuvat menettämään lapsensa. Se särki sydämeni.”

Vilillä on kaikki vielä edessä

Vilin hoidot päättyivät onnelliseen lopputulokseen ja nyt pikkumies voi hyvin. Samalla kun äiti kertoo poikansa tarinaa, Vili touhuaa junaradan kanssa olohuoneen lattialla.

Roosa nauha -keräys saa hymyn Marikan huulille: ”Kyse on jostain suuresta, joka saadaan aikaan yhdessä. Tämän kampanjan avulla voidaan auttaa Viliä ja muita lapsia”.

”Toivon, että kenenkään ei tarvitse pelätä, että oma lapsi menehtyy syöpään. Kuinka onnekkaita me olemme, että Vili sairastui nyt eikä vaikka 60-luvulla, jolloin leukemiadiagnoosi oli kuolemantuomio. Tutkimuksen ansiosta yhä useammalle vanhemmalle voidaan sanoa, että te ette tule menettämään lastanne syövälle.”

Mitä Vilille kuuluu nyt?

Helmikuussa 2024 saimme Vilin äidiltä Marikalta terveisiä:

“Vilille kuuluu todella hyvää, normaalia pienen pojan arkea. Vili käy päivähoidossa sekä harrastaa perhepartiota ja nassikkapainia. Vili kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia, ennakkoluulottomasti Vili edelleen kohtaa muut ihmiset ja esittää aikuisille kiperiä kysymyksiä. Syövän vuosikontrollit oli tammikuussa ja ne meni niin hyvin kuin vain voi ja Vili sai puhtaat paperit! Kovasti Vili odottaa myös kevättä ja 5-vuotissynttäreitään.”

Teksti: Anu Koikkalainen

Kuva: Jari Heikkilä