Isänsä syövälle menettänyt Maria Veitola: ”Loppumetreillä uskalsimme puhua myös vaikeista asioita”

Isästä luopuminen on elämäni merkittävimpiä avainkokemuksia lapseni syntymän lisäksi. Niissä on jotain todella samaa elämän ihmeellisyyttä: lapseni syntyessä mietin mistä tämä ihminen tulee? Kuolemassa on samaa ihmeellisyyttä ­- mihin tämä ihminen menee?

Oli ihmeellistä ja todella arvokasta, että sain olla isän luona hänen viimeiset päivänsä ja olla läsnä hänen viimeisenä hengenvetonaan. Suru oli kuitenkin murskaava. Oikeastaan ainoa mikä lohdutti, oli aika – sen jo tiesin muista suruista elämän varrelta. Vaikeinta oli se, että piti saada aika kulumaan.

Oli ällistyttävää, miten muu maailma jatkoi kulkuaan, kun omassa elämässä kaikki oli muuttunut. Itseltä oli vedetty matto jalkojen alta ja näytti siltä, että muut vain ostivat tomaatteja niin kuin aina ennenkin.

Olisiko kuitenkin jotain toivoa?

Isällä oli ollut pitkään kaikenlaisia terveysongelmia, myös pitkäaikaissairauksia. Sitten tuli uusia oireita, joiden takia isä meni lääkäriin.

En oikein tiedä mitä odotimme vai odotimmeko mitään, koska olimme jo tottuneet siihen, että aika usein tuli huonoja uutisia.

Sitten isä soitti ja kertoi lääkärin sanoneen, että hänellä on haimasyöpä. ”Maria, se tarkoittaa sitä, että mä kuolen. Siitä ei voi parantua”, hän sanoi.

En enää muista, mitä sanoin, mutta muistan, että en tiennyt mitä siihen sanotaan. Ehkä yritin sopertaa, olisiko kuitenkin jotain toivoa.

Isä sanoi, että toivoa ei enää ole.

Sinun täytyy jatkaa elämää

Aloimme elää tietäen, ettei aikaa ollut enää kauaa jäljellä.  Oli vain joku haalea arvaus: ehkä muutama kuukausi, ehkä jopa puoli vuotta.

Miten niissä hetkissä ollaan? Kukaan ei neuvo tunnetyössä, jota joutuu käymään läpi, kun tekee mieli romahtaa ja romahtaakin sairaan isän edessä. Teki vain mieli huutaa ja joskus huusinkin, että sä et voi jättää mua.

Samalla ajattelin, että eihän tämä ole reilua, minullahan on kaikki hyvin.  Ei minulla ole syöpää.

Kuoleman odottaminen oli outoa aikaa, missä tasapainoiltiin koko ajan sen kanssa, miten arki jatkuu ja samaan aikaan pysähdyttiin kuoleman äärelle. ”Isä sanoi minulle kuitenkin aina, että muista, sinun täytyy jatkaa elämää.”

Soitto kilisevien cocktailien keskelle

Sitten se kuolema koitti. Olin lähdössä radiogaalaan työkavereiden kanssa, kun äiti soitti kilisevien cocktailien keskelle.  ”Jos haluat tulla kotiin, nyt olisi hyvä aika”, hän sanoi.

Lähdin aamulla ensimmäiseen junaan ja itkin koko matkan. Kotona äiti, minä ja veljeni valvoimme isän vierellä muutaman päivän. Sitten isä kuoli.

Se oli ihmeellistä ja omituista.  On suuri mysteeri mihin häviää ihminen, joka oli juuri siinä?

Isän kuoltua kirjoitin Facebookiin pienen kirjoituksen suhteestamme ja isän kuolemasta. Sain paljon viestejä Facebook-kavereilta, joiden kanssa ei ole muuta yhteistä kuin työprojekti, menneisyyden partioleiri tai joku dj-setti. Ihmiset avautuivat yllättävän paljon etenkin suhteestaan kuolleisiin vanhempiinsa. Monilla ei ollut ollut mahdollisuutta puhua mistään vanhempiensa kanssa.

Olen kiitollinen siitä, että minulla kuitenkin oli isä ja hän sai elää niinkin vanhaksi. Me myös uskalsimme puhua loppumetreillä vaikeistakin asioista.

Roosa nauha rikkoo puhumattomuuden kulttuuria

Roosa nauhan suunnittelijana oleminen tuntuu todella merkitykselliseltä ja vastuulliselta. Roosa nauha -keräyksen tärkeä tehtävä on kerätä varoja syöpätutkimukselle, mutta toinen tärkeä arvo on tehdä syöpää näkyväksi ja rikkoa puhumattomuuden kulttuuria.

Joskus minulta kysytään, miksi olen niin rohkea ja miksi uskallan tai jaksan tehdä asioita, joita teen. Se johtuu juuri siitä, että ajattelen kuolemaa joka päivä.

Elämä on rajallinen. Jos haluan tehdä jotain, niin pitää mennä sitä kohti, koska meillä on vain tämä hetki.

Minulla on hirveä ikävä isää ihan joka ainoa päivä, mutta rakkaus ei ole kadonnut mihinkään. Kuoleman jälkeen se on ainoastaan kirkastunut.

Teksti: Anu Koikkalainen
Kuva: Lina Jelanski