”Järjestättehän minulle kauniit hautajaiset?”

Syöpä vaikutti vantaalaiseen Heidi Tapperiin samalla tavalla, kuin moniin muihinkin sairastuneisiin: on aika ennen syöpää ja aika sen jälkeen.

Ennen sairastumista Heidin suuri unelma oli toteutunut, kun hän valmistui lääkäriksi. Hän suunnitteli puolisonsa kanssa kesähäitä, kun jotain odottamatonta tapahtui.

Tilanne voi olla paha

Tavallisena toissakesän iltana Heidi huomasi kyhmyn vasemmassa rinnassaan. ”Patti oli vähän kipeä, joten ehkä se ei ole pahanlaatuinen”, hän mietti. Heidi tutkitutti tilanteen kuitenkin nopeasti.

Ennen koepalojen pohjalta annettavien tulosten kuulemista Heidi koki jotakin selittämätöntä: ”Olin menossa nukkumaan, kun kello löi kaksitoista yöllä. Tuli tunne, että elämässäni alkaa kokonaan uusi vaihe.”

Aamulla lääkäri kertoi ikäviä uutisia: rinnassa oli pahanlaatuinen kasvain.

Läheisille kova paikka

”Kun kuulin lääkärin sanat, en voinut uskoa niitä todeksi. Katsoin äitiä ja hänelle tuli kyyneleet silmiin.”

Vasta kotimatkalla Heidi alkoi käsittämään kuulemansa: ”Aloin itkeä autossa.  Luin kotona vielä lääkärin lausunnon ja mietin, että voi ei, oliko tämä tässä?”

Ajatukset syöksyivät pahimpaan mahdolliseen lopputulemaan: ”Järjestättehän te minulle kauniit hautajaiset? ”, tytär kysyi äidiltään.

Äiti otti uutisen syövästä raskaasti, mutta myös muille läheisille diagnoosi oli kova paikka. Heidin puoliso oli menettänyt vuotta aiemmin siskonsa, joten menettämisen pelko nosti jälleen päätään.

Puoliso osoittautui Heidille vankkumattomaksi tueksi hoitojen keskellä. Myös mielenterveyshoitajana työskentelevä äiti jäi vuodeksi pois töistä ollakseen lapsensa tukena hoitopolun alusta loppuun saakka.

Tasaisin väliajoin takapakkia

Edessä oli Heidin elämän rankin vuosi. Hoidoissa tuli toistuvasti takapakkia ja huonoihin uutisiin oli totuttava.

”Ensimmäinen takapakki oli kuulla, että syöpäni on triplanegatiivinen ja aggressiivinen, eikä tähän ole olemassa täsmähoitoa. Sitten sain immunologisen lääkkeen aiheuttaman harvinaisen, mutta vakavan sydänhaitan ja hoito jouduttiin keskeyttämään”, Heidi kertoo.

”Sydänlihastulehduksen vuoksi alkoi pitkä kortisonihoito ja olen ollut sekä sydän- ja syöpäosastolla hoitojen komplikaatioiden takia useamman kerran.”

Pienet asiat saavat olla pielessä

Takaiskuja oli useita, mutta kymmenen kuukauden hoitojakson kuluttua syöpä oli poissa. ”Se voi kuitenkin uusiutua aggressiivisuutensa takia varsin nopeasti viiden vuoden aikana”. Pelko on suuri, sillä levinneeseen rintasyöpään ei ole olemassa parantavia hoitoja.

”Pelottaa, onko elimistöön jäänyt yksittäisiä syöpäsoluja? Mitä jos ne aktivoituvatkin viiden tai kahdenkymmenen vuoden päästä?  Sen ajatuksen kanssa elän loppuelämäni.”

Syöpähoitojen keskellä rankinta oli naiseuden ja identiteetin menettäminen. ”Tietenkin syöpään sairastuminen oli kauheinta, mutta kortisonipöhö aiheutti sen, että en tunnistanut enää itseäni. Kadotin itseni ulkoisesti ja sisäisesti.”

Sisimmässään Heidi on yhä sama ihminen kuin ennenkin, mutta moni asia on nyt myös muuttunut: ”Pienet asiat, jotka ovat pielessä, eivät tunnu enää miltään. Arvostan vielä enemmän hetkiä läheisteni kanssa”, Heidi hymyilee.

Kypärä päähän ja menoksi

Opintojensa alkuvuosina Heidi teki syventävän tutkielman Hodgkinin lymfoomasta ja sitä kautta syöpätutkimus tuli tutuksi. ”Muistan, kuinka katsoin syöpäosaston ikkunasta rakennusta, jossa olin tehnyt tutkimusta. Se, miten päädyinkin itse potilaaksi, on järkyttävää.”

Hoitojen aikana hän näki läheltä, kuinka paljon opittavaa syövästä yhä on. Tutkimuksen eteneminen on hänelle henkilökohtaisesti tärkeää: ”Jos syöpäni viiden vuoden päästä leviää, olisiko lääke silloin jo kehitetty?”

Syöpätutkimuksen lisäksi Heidille tuovat toivoa tuntemattomat vastaantulijat, jotka kantavat rinnassaan Roosa nauhaa. ”Tulee yhteisöllinen tunne siitä, että nujerramme syövän yhdessä.”

Sairauden vuoksi Heidin oli unohdettava rakas moottoripyöräharrastus kuukausiksi. Nyt hän painaa kaasua ja tuntee jälleen vauhdin tuoman vapauden. Elämä jatkuu.

Teksti: Anu Koikkalainen

Kuvat: Marissa Tammisalo