Prologi

Laulaja Astrid Swan sairastaa kroonista rintasyöpää. Hän on kirjoittanut Roosa nauha -sivustolle blogisarjan, jonka ensimmäinen osa on nimeltään Prologi.

Kävelyllä käytin muutaman askeleen kysymyksen prosessointiin.

”Miksi minulle kävi näin?”
Miksi minulla oli näin huono tuuri?”
Miksi minulla on tällainen kohtalo?”
”Onko minulla siis onneton elämä?”

Kysymyksiä sinkoilee toisensa perään. En ehdi vastata. Keskikohdissani etoo ja kävely tuntuu turhalta ja vaivalloiselta. ”Mitä minä oikein mongerran?”

Kierrän mutalätäkön. Muistan niitä, jotka ovat kuolleet, joista on puhuttu tämän reitin varrella.

Ohitan puutarhan, ylitän pitkospuusillan. Hiekka rapisee ja jaksan kevyesti ylämäessä. Tämä on viides päivä sytostaateista. Kurkiaura lentää pääni yläpuolella. Tai se kiertelee ja kaartelee. Kuulostaa lohikäärmevauvoilta. Tai kissanpennuilta joita minulla on kotona.

Olen hetken paranoidi ja surullinen. Otan huonon kuvan muuttolinnuista. Joku mies kääntyy katsomaan mitä oikein puuhaan. Hänkin kurkistaa taivaalle.

Polku on upea. Suorastaan satumainen. Keltaiset ja vihreät lehdet soivat tuulessa. Ostan kahvia Munkkiniemessä.

Jatkan merenlahden kiertämistä kuten miljoonaan kertaan aikaisemmin.

Silloin kun olin raskaana. Silloin kun olin masentunut. Silloin kun minun piti viedä itseni ulkoilulle, miettimään, olenko onnellinen. Silloin kun olin pienen vauvan väsynyt äiti. Silloin kun olin 32-vuotias syöpäpotilas, joka puki nahkahousut sairaalaan.

Valo siivilöityy majesteettisten kumpupilvien lomasta. Tässä minä olen, viisi kuukautta sytostaattihoitoja takana. Tuntematonta, jotakin parempaa edessä. Vähän toivoa. Vähän pelkoa. Elämän julmuus ja kristallin kirkkaus. Samanaikaisesti onnea ja menetystä.

Olen elossa, ajattelen.
Olen rikkaruohoa.
Kasvan takaisin.

En voi taipua, jäädä murehtimaan, hukkua sairaalan ja lääkehoitojen persikan väriseen tukehduttavaan pesusieneen, jossa ei ole ajatuksia eikä tunteiden kirjoa.

Minun ei kannata kysyä miksi.
Tämä syksy menee silloin vain ohi.
Ja minä olen nyt täällä.
Riemuitsen vähän.

Seison keskellä varpusparvea, joka nokkii nurmikolta jotakin talven varalle. Kirjoitan puhelimeeni muistiinpanoja. Kaikki nämä ajatukset.Kasan kirjoitusvirheitä.

Tiedän, että olen ylipukeutunut tälle kävelyretkelle. Röyhelöpaita ja liehuvat oliivinvihreät taiteilijatakin helmat.

Mutta kun tämä on juhlaa. Tämä elämä. Tämä kävely. Tämä hetki.

Kotona kirjoitan kaiken ylös.

 

Seuraava osa Astridin blogista löytyy täältä >>>

Kuva: Mikko Rasila