Epäily

Tämä on laulaja Astrid Swanin Roosa nauha -sivustolle kirjoittaman blogisarjan toinen osa. Astrid sairastaa kroonista rintasyöpää.

Muistan kuinka joulukuussa 2016 eräs levinnyttä rintasyöpää sairastava pikkusisko kysyi minulta pikkujouluissa, että eikö elämä ole nyt ihanaa? Minulle oli tehty sinä vuonna rintarekonstruktio. Oli kulunut melkein kolme vuotta rintasyöpädiagnoosista. Hiukseni hipoivat olkapäitä. Niiden pituus kasvatti etäisyyttä syövästä.

Vastasin kysyjälle kuitenkin huonoa omaatuntoa potien, että oikeastaan odotan vain koko ajan, milloin syöpä uusii. Pelko kulki mukanani kaikkialle.

Minulla on outoja oireita, enkä osannut päättää, olivatko ne vain mielikuvitustani vai oliko minulla oikeasti hiljalleen huononeva olo. Tunsin syyllisyyttä etuoikeutetusta asemastani ja siitä, että tuhlasin aikaani pelkoon. Siitäkin, että minulla oli surullisia väsyneitä päiviä ja että tunsin valtavaa vihaa ja toivottomuutta esimerkiksi päivittäistä endokriinista hoitoa (hormonilääkitystäni) ajatellessani. Kroonikkosisko katsoi minua lempeästi ja sanoi ehkä ymmärtävänsä tunteen.

Tammikuussa 2017 vuosikontrollissani valitin oireistani, mutta lääkäri ei tutkinut minua eikä kuunnellut. Tuudittauduin siihen, että ei minulla ole hätää – lääkäri on sanonut niin. Hän kehotti syömään allergialääkettä, kun valitin kummallisesta ihottumasta, joka minulle oli tullut kuukauden ajan joka ilta. Myöhemmin keväällä luin, että kärsimäni ihottuma on tietynlaisten metastaasien tyypillinen oire. Kevään aikana väsymykseni muuttui vakavaksi uupumukseksi. Kaikki mitä rakastin muuttui järkyttävän raskaaksi työksi. Pelkäsin, että mielenterveyteni on hajoamassa palasiksi ja samalla tiesin, että kyse ei nyt oikeastaan ollut henkisestä kunnostani. Epäilin myös parisuhteeni vaikutusta väsymyksessäni – epäilin ihan kaikkea, paitsi syöpää. En enää edes uskaltanut ajatella syöpää.

Minulla olikin paljon tehtävää ennen kuin olin valmis aloittamaan syöpäpotilaan roolissa taas. Siirsin avunhakemista, jotta sain julkaista pitkään työstämäni albumin, sitten halusin ensin tehdä albuminjulkaisukeikat, sitten niitä seuraavat keikat… Olin ammatillisesti ihanassa tilassa, sain toteuttaa visiotani ja minua haluttiin kuunnella. Mutta jokaisen ihanan päivän jälkeen kaaduin uupuneena sängylle, enkä voinut edes puhua lapselleni tai puolisolleni. Edes meikki ei enää piilottanut sitä, että olin voimaton. Joka päivä oli vaikeampaa motivoitua edes tulevista keikoista.
Minulla alkoi olla hetkiä, jolloin ajattelin, että kohta kuolen. En vain tiennyt, että miksi.

Diagnoosi

Huhtikuun lopussa olin kuolemansairas. Silti oli hyvin vaikeaa vakuuttaa oirepoliklinikan ihminen siitä, että tarvitset TT-kuvauksen, koska kuntoni on romahtanut. Olin jo sulkemassa puhelinta, kun keksin vielä kysyä, että kuinka kauan keuhko-oireista täytyy kärsiä ennen kuin otetaan vakavasti. Silloin puhelinpalvelija muutti mielensä ja aika tutkimuksiin varattiin muutaman viikon päähän.

Sinä aikana romahdin niin, että jouduin päivystykseen ja ravasin eri lääkäreillä. Ruokavaliooni kuului enää kaurapuuro ja mustikkakeitto. Vaikka sairauskertomuksessani näkyi rintasyöpä nuorella iällä, lääkärit olivat haluttomia tutkimaan minua. Minulla oli myös yhä tarve vähätellä oireitani. Kun makasin päivystyksessä, nuori lääkäri sanoi minulle, että minun kannattaisi harrastaa enemmän liikuntaa. Vielä tuossa vaiheessa (suurien metastaasien kanssa eläessäni) pyöräilin kaikkialle ja jaksoin kävellä pitkiä matkoja, joten raportoin liikkumisestani hämmästyneenä ja itkin vasta myöhemmin lääkärin vähättelevää asennetta.

Minä olisin voinut kaatua kuolleena maahan noilla lenkeilläni, mutta olin jo tottunut vähättelemään somaattisia oireitani ja psykologisoimaan kaiken. Toisaalta, juuri oman kehoni tuntemus oli kertonut minulle jo kerran, että minulla on rintasyöpä. Huhtikuun viimeisenä päivänä tieto levinneestä rintasyövästä tuli puhelinsoitossa. Sen perään toivotettiin hyvää vappua. Sinä viikonloppuna taivas romahti olohuoneeseemme. Toivottomuuteni valui minusta, suru, luopuminen ja pelko myrskysivät samalla kun minua helpotti tieto siitä, etten ollutkaan kuvitellut kaikkea vaan olin hirveän sairas.

Mutta nopeasti epätoivon ja yksinäisyyden mukaan tuli helpotus, kun vihdoinkin tiesin saavani apua. Olin valmis ja vastaanottavainen hoidoille, jotka alkoivat jo seuraavalla viikolla. Vihdoinkin minua autettiin ja yritettiin pelastaa. Paljoa ei voitu luvata. Lääkäri tarjoili nenäliinoja, eikä luonut toivoa, joskaan ei korostanut epätoivoakaan.

Kukaan ei puhunut ajasta. Sillä ei ollut enää väliä. Tästä hetkestä tuli universumini. Päivä kerrallaan -elämästä tuli arkeni.

Heti kun sytostaattihoidot alkoivat ja ruokahaluni alkoi palata, palasivat värit ja onnentunteetkin elämää. Huomasin, mitä kaikkea elämästäni oli kevään aikana kadonnut: minua ei ollut kiinnostanut enää juuri mikään, eivät vaatteet, musiikit, ajatukset tai leikit. En tunnistanut itseäni. Mutta samalla kun hiukseni alkoivat tippua sytostaattien sivuvaikutuksena, sain tilalle rakkauteni elämään. Jatkuva pahaoloni väistyi. Toisaalta nytkin minulla oli hirveä olo ja itkin peloissani joka päivä. Mutta nyt minulla oli tietoa sekä ihmisiä, jotka auttavat kotona ja sairaalassa.

 

Kolmannen ja viimeisen  osan Astridin blogista voit lukea täältä >>>

Kuva: Mikko Rasila

Tue rintasyöpätutkimusta. Lahjoita Roosa nauha -keräykseen >>>