Äidille rohkeus oli ainoa vaihtoehto

On sateinen tiistaipäivä ja istuudun koneen ääreen kirjoittamaan tekstiä aiheesta, mitä rohkeus tarkoittaa?

Kun joudut kohtaamaan rakkaan omaisen vakavan sairauden. Kun sinulle ”tungetaan kurkusta alas” väkisin tieto, johon järki sanoo, ettei ole muuta vaihtoehtoa, kun hyväksyä tämä tilanne ja samalla sydän, raivoaa ja vastustaa, eikä halua mitään muuta kun totaalisesti kieltäytyä hyväksymästä tätä vääryyttä. Mihin voin reklamoida, että nyt osui tämä sairaus väärään osoitteeseen? Äiti teki kaikkensa, antoi kaikkensa. Tässäkö kiitos?!

Olen valitettavasti joutunut kohtaamaan saman tilanteen sekä äitini että isäni kohdalla. Nyt kun kirjoitan tätä, valtava ikävä valtaa mieleni enkä oikeastaan vieläkään ole sinut tilanteen kanssa.

Tekee lähinnä mieli laittaa kone kiinni ja paeta johonkin fantasiamaailmaan. En todellakaan ole niin rohkea, kuin toivoisin olevani.

Elän hetki hetkeltä ja joinakin päivinä pystyn jopa aktiivisesti arjen tohinassa unohtamaan ikävääni, uppoutumaan töihin, leikkimään lasteni kanssa, nauramaan ystävieni kanssa, viljelemään mustaa huumoria  ̶  ah se on niin monen kipeän tilanteen pelastaja.

Kuitenkin hiljaisina hetkinä, yön myöhäisillä tunneilla suru saattaa iskeä hirveänä kipuna sielussani ja kyyneleet saavat virrata.

Palaan ajassa noin vuoden taaksepäin. Äidilläni oli usein tapana keittää kahvia tähän aikaan iltapäivästä. Tein töitäni ja kyselin aina äitini mielipiteitä, milloin mistäkin asiasta. Oli se sitten suunnitteilla oleva iltapuku tai jotain muuta.

Olimme selvinneet säikähdyksellä kesän pelottavasta tilanteesta, jolloin äitini rintasyöpä taas näytti etenemisen merkkejä. Äidilläni oli nyt sytostaattihoidot meneillään ja hän oli aika ajoin hyvin väsynyt, mutta aina viikko ennen seuraavaa hoitoa hän oli pirteimmillään.

Yhtäkkiä siinä kahvia juodessamme hän ilmaisee pelkonsa, ettei haluaisi kuolla siinä asunnossa, jossa hän nyt asuu, Espoossa lähellä meitä. Hän haluaa takaisin Porvooseen. Jäädyn siihen paikkaan, en pysty sanomaan mitään muuta kuin että Äiti et sinä kuole! Enkä minä voinut tai halunnut silloin muuta uskoakaan, halusin uskoa armoon ja ihmeparantumiseen. Mihin vaan, kunhan en joutuisi nyt puhumaan äitini kanssa hänen mahdollisesta poismenosta. Äiti olisi silloin halunnut puhua, mutta minulla ei riittänyt rohkeutta. Äidilläni ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin olla rohkea.

Huoli syö sisältäpäin

Äitini sairastui ensimmäistä kertaa 2012. Me olimme shokissa, mutta sairaus hoidettiin. Äitiä tuettiin ja saimme jätettyä sairauden taaksemme melkein vuodeksi. Joulukuussa 2014 syöpä tuli takaisin levinneenä. Siitä alkoi kahden ja puolen vuoden ”taistelu”. Äitini suhtautui asiaan surullisesti, mutta rauhallisesti. Hän ajatteli sitä kuin esimerkiksi diabetesta. Krooninen sairaus, joka pysyy aisoissa lääkkeillä: valitettavasti emme vain ole niin pitkällä vielä.

Vaikka levinneen rintasyövän hoidot ovat kehittyneet roimasti, on vielä matkaa siihen, että se ei olisi elinikää lyhentävä tauti. Siksi lokakuinen Roosa nauha-keräys on niin tärkeä. Osittain sen ansiosta hoidot ovat niin kehittyneitä, kun ovatkin, mutta uskon että varoja keräämällä hoitokeinot paranisivat entisestään.

Levinnyttä rintasyöpää sairastavalle sairaus ei kuitenkaan ole ruusuinen eikä vaaleanpunainen. On väsymystä, kipua luustossa ja jatkuvaa pelkoa, että syöpä löytää tiensä toiseen sisäelimeen.

Siinä me läheiset olemme avuttomina vieressä. Ainoa mitä voimme tehdä, on yrittää järjestää mielekästä tekemistä sairastuneen jaksamisen ehdoilla, jotta arjesta tulisi hänelle edes vähän siedettävämpää. Omat tunteet on siirrettävä syrjään, mutta silti ei saisi unohtaa ottaa aikaa itselleen.

Oman kokemukseni mukaan huoli syö ihmistä sisältäpäin. Jos pää kestää, oma keho alkaa oireilla. Mieletön väsymys painaa, kun keho ja pää ovat koko ajan ylikierroksilla yrittäen miettiä keinoja, joilla helpottaa rakkaan läheisen oloa. Samalla pyörii kuitenkin oma arki, ihana perhe, jonka elämä on tässä ja nyt. Syyllisyys painaa päälle, kun tuntee itsensä riittämättömäksi.

Aina kun kumartuu yhteen suuntaan pyllistää toiseen. Syyllisyys siitä, että omat voimavarat ei meinaa riittää. Oman lääkärini huoli oli, että miten saada minut pysymään terveenä tämän kaiken läpi, ja itse soimasin itseäni siitä, miten heikko olen, kun en meinaa jaksaa. Äitihän tässä kärsii eniten!

Kun tänä keväänä kilpajuoksu hoitojen ja sairauden välillä päättyi siihen, että sairaus vei äitini, takkini oli aivan tyhjä. Halusin vain huutaa Ei! Hetken lamaannuksen jälkeen iski syvä pyhä viha.

Samalla ymmärsin, että äitini ei tarvitse kärsiä enää, mutta silti oli niin vaikea hyväksyä tilannetta, koska äiti olisi niin kovasti halunnut elää ja nähdä lastenlastensa kasvavan. Hän ei voinut uskoa, että tämä oli hänen kohtalonsa. Hänen, joka oli aina elänyt lasten ehdoilla ja antanut kaikkensa: synnyttänyt, rakastanut, hoivannut ja imettänyt kolme lasta. Lopulta rinnat olivat se Akilleen kantapää, joka vei hänet pois tästä elämästä.

En vieläkään tätä kirjoittaessa voi uskoa, että asia on näin. Tuntuu joltain rinnakkaistodellisuudelta.

Nyt äitini poismenosta on kulunut viisi kuukautta. Kaikesta huolimatta tunnen syvää kiitollisuutta. Kuopukseni katselee kuvia mummista, kun hänelle tulee ikävä ja esikoiseni sanoo tuntevansa mummin läsnäolon aina, vaikka hän ei ole fyysisesti täällä. Lapsissa on suuri viisaus ja heidän sanat ovat myös opettaneet minua katsomaan asioita toisesta näkökulmasta.

Pidetään hyvää huolta toisistamme,

Janina Fry

 

Tue rintasyöpätutkimusta. Lahjoita Roosa nauha -keräykseen >>>